(ANALYYSI)
15. maaliskuuta 2011, muutamia kymmeniä nuoria syyrialaisia uskalsi osoittaa mieltään vanhan Damaskoksen keskustassa. Aikaisemmin Tunisiasta ja Egyptistä puhjenneista kansannousuista tarttunut toivon henki oli rantautunut Syyriaan. Yli 40 vuotta vallassa ollut hirmuhallinto ei enää kelvannut Syyrian kansalle. Kansannousu on laajentunut suuriin kaupunkeihin, ja nyt vuoden kuluttua jatkuu lannistumatta suurista uhrimääristä huolimatta. Syyrian kansa huomaa olevansa yksin tätä häikäilemätöntä valtakoneistoa ja järeitä aseita käyttävää armeijaa vastaan. Kansainvälinen imperialismi – Syyrian ystävät – yrittää vaikuttaa itselleen edullisen ratkaisun puolesta toistaiseksi epäonnistuneesti. Kapinalliset haluavat ulkopuolista solidaarisuutta, mutta toistaiseksi kieltävät imperialismin interventioita. Kansa Syyriassa on pattitilanteessa. Yhtäältä tyranni tukahduttaa, kiduttaa ja salamurhaa käyttämällä byrokratiaansa ja venäläisiä aseita. Toisaalta imperialismi, joka aseistaa joukkoja ja valmistautuu pakottamaan omia ratkaisujaan. Molemmat edellä mainitut voimat on hylättävä, ainoa tie ulos umpikujasta on luottaa omiin voimiin ja tehdä vallankumouksesta jatkuva niin laadultaan kotimaassa kuin määrällisestikin levittämällä sitä kansainvälisesti.
