Suomen natottamisen lyhyt historia


Nato perustettiin toisen maailmansodan jälkeen sotatyökaluna ja uhmana kylmän sodan vastakkainasettelussa. Vuosina 1989-1991 maailmaa järisyttivät muutokset, joiden piti tehdä loppu kilpavarusteluista, tähtien sodista ja niiden mekanismeista. Vaikka Varsovan liitto hajosi, Nato jatkoi olemassaoloaan ja kehitti sotastrategioitaan kuviteltujen uusien uhkien varalta. Vaikka Naton oikeutuksena toiminut historiallinen ympäristö oli kadonnut, imperialismi oli hyvin tietoinen siitä, että historia ei ole todellakaan loppunut. Puheet kapitalismin lopullisesta voitosta olivat ennenaikaisia. Länsimaailma oli voittanut epämuodostuneita sosialistisia järjestelmiä idässä, mutta eivät onnistuneet voittaa oman järjestelmänsä ristiriitoja. Nyt kun kaikki toiveet nykyisen kriisin ratkaisemisesta ovat sammuneet, Nato kartoittaa reviiriään uudessa historiallisessa tilanteessa, jossa doktriinit muuttuvat, ja tällä kertaa kuuman suursodan näköala kummittelee taas.

Suomi alkoi flirttailla Naton kanssa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kun YYA-sopimus ei ollut enää olemassa. Suomen kansa vastusti aina jyrkästi Nato-jäsenyyttä. Syy tähän oli kokonaisten sukupolvien kasvattaminen liittoutumattomuus-aatteeseen ja talvisodan kokemukset. Ulkopolitiikka on kuitenkin tiiviissä yhteydessä talousjärjestelmän ja sisäpolitiikan kanssa. Liittyminen EU:hun ja myöhemmin EMU:un aiheutti lähentymistä myös Natoon. Kumppanuussopimuksen solmiminen ja armeijan yhteen sopeutuminen Naton komentojärjestelmien kanssa oli alussa helppoa. Perusteluna oli Nato –option avoimena pitäminen ja ennen muuta se, että jopa Venäjä oli yhteistyössä Naton kanssa. Uudet uhat olivat muka yhteisiä, eikä niiden ulkopuolelle Suomen kannattaisi jäädä. Tämän natottamisprosessin huippuhetki sijoittuu vuoteen 1997.

Siihen aikaan vallassa oli Boris Jeltsin, joka oli avannut Venäjän markkinat globaalipääomille, jakanut julkista omaisuutta kovalla kädellä ja oli näin saamassa maan konkurssitilaan. Kapitalismi oli palautumassa Venäjän maahan aikana, jolloin maailmanlaajuisesti oli sulkeutumassa uusliberalismin sykli. Kaukoidän maista silloin alkanut kriisi jatkuu edelleen. Vuonna 1997 Helsingissä Jeltsin vastusti Bill Clintonin aikomuksen Naton laajentumisesta itään. Jeltsin asetti vain yhden ehdon, että Nato ei saisi laajentua entisiin Neuvostoliiton tasavaltioihin. Clinton ei kuitenkaan suostunut siihen. Jeltsin antoi tässä kädenväännössä periksi, mikä rohkaisi Suomen natottajien mielialoja. Lohdutukseksi Venäjä hyväksyttiin G7-maiden ryhmään, josta tuli G7+1, myöhemmin G8 ja nykyään G20. Muutaman vuoden kuluessa itäisen Euroopan maiden lisäksi myös Baltian maat olivat Naton jäseniä. Vuonna 2001 Bush nuorempi määritteli turvavyöhykkeekseen aluetta, joka ulottuu Suomenlahdelta Mustalle merelle. Vuonna 2008 Putin ärähti Romaniassa Naton tavoitteelle tarjota Natoon liittymismahdollisuus Ukrainalle ja Georgialle.


Uusi historiallinen konteksti

Nyt eletään aikaa, jolloin vain luokkataistelu niin lännessä kuin idässäkin voi taata rauhan tulevaisuudessa. Venäjän kapitalismi osoittautui, ei lännen pelastajaksi, vaan sen ongelmien osaksi. Ja kun muiden BRICS –maiden lisäksi myös Kiinastakaan ei ole enää talouden veturiksi, kaikki elementit taloussodan kuumaksi sodaksi muuttamiseksi ovat läsnä. Kaikki hallitsevat eliitit ovat tietoisia siitä ja valmistautuvat siihen vimmatusti. Zbigniew Brzezinskin vanha kuvio Venäjän pilkkomisesta 20 osaan ja niiden siirtolaistamisesta herää uudelleen henkiin. Jäiden sulaminen ja kiristyvä tilanne arktisella alueella on vielä yksi todistus tästä. Mitä lähemmäksi mennään suurkonfliktia, sitä tiiviimmin Suomen ulkopolitiikka sitoo maan Natoon. Liittyen suursodan näköalaan Puolassa vierailullaan presidentti Sauli Niinistö sanoi, että ”sokka on irti”. Suomen puolustusministeri Haglund ilmoitti avoimesti, että Suomi on tiivistämässä yhteistyötä pohjoismaiden kanssa nimenomaan Venäjää vastaan.

Viime syyskuussa Suomi allekirjoitti Naton kanssa isäntämaasopimuksen. Sopimus on merkittävä muutos natottamisen suuntaan. Sopimus antaa Natolle oikeuden käyttää Suomen maaperää harjoituksissaan ja mahdollisten sotien sattuessa. Kauttakulun luvan lisäksi Suomi sitoutuu tukemaan kaikin voimin kaikenlaista sotatoimintaa, ja jopa toimia alustana hyökkäyksiin Suomen rajojen ulkopuolelle. Suomi on jo pitkään hankkinut sotakalustonsa yksinomaan USA:lta. Isäntämaasopimus antaa osapuolille oikeuden määrätä, mitä yhteisistä asiakirjoista saa julkaista ja mitä luokitellaan salaisiksi. Koko sopimus hyväksyttiin pienen sotilaista koostuvan juntan toimesta ohi Suomen eduskunnan.

Sopimus alistaa suomalaisia Naton kenraaleiden komennon alle harjoituksissa, joiden ajankohdasta sekä alkamis- ja loppumisajasta päättää yksipuolisesti Nato. Sopimuksen mukaan, Suomi sitoutuu maksamaan Natolle ylläpitokorvauksia harjoitteluajastaan Suomessa. Mahdollisista rikoksista, mihin Nato saattaa syyllistyä, isäntämaasopimusteksti tarjoaa Natolle vastuuvapautta ja syytesuojaa. Tämän vuoden puolella amerikkalaisia sotilaita ”leikki talvisotaa” Lapissa. Käytännössä Suomi on Naton alusmaa. Sopimus ei kiellä mahdollisuutta sijoittaa joskus ydinaseita Suomen maaperälle. Tuleva Suomen hallitus joutuu jälkikäteen muuttamaan lakejaan. Solmittu sopimus on laiton, mutta se muodostaa ennakkotapauksen. Tulevaisuudessa sotakabinetti voi soveltaa sopimuksen poikkeustilaan vedoten. Muutettu lainsäädäntö tulee antamaan siihen valtuuksia.

.
Dimitris Mizaras

 

 

This entry was posted in Artikkelit, kotimaa, Polttopisteessä. Bookmark the permalink.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *